Olin lukenut Kalevalaa niin kuin luetaan satukirjaa. Sen tarinat olivat kiehtovia satuja. Eikä niiden hohto himmennyt, vaikka huomasin, että ne ovatkin totta.  Kalevalan mystiikka, Kalevala, elää keskellämme. Se voidaan todeta nykyaikaisen hengentieteen avulla ja kautta.

Kalevalan hahmot ja sankarit alkoivat elää mielessäni omaa elämäänsä. Ne tulivat syvältä kansamme muinaisuudesta - jostain kaukaa. Ne puhkesivat runoiksi. Ja ne olivat tätä päivää. Tänä päivänä emme tarvitse runolaulajia samassa mielessä kuin entisinä aikoina tallentamaan ja siirtämään laulettua. Meillä on siihen kehitetyt viestintävälineet.

Runoni eivät  noudata kalevalakieltä. Huomaan kirjoittaneeni Kalevan kieltä. Voisin sanoa, että niissä kaikuu  ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu. Runoissani on yhteys Kalevalaan, mutta ne on kirjoitettu tänä päivänä.

Ensimmäisiä Kalevalaisia runojani:

• Joukahainen

• Kullervo maailmalla

Mutta tästä se alkoi:

Aamu keväällä 1994. Heräsin. Koin: Tuli sotka suuri lintu. Päivän mittaan sanoja tuli lisää. Olihan tällaista sattunut ennenkin, mutta nyt huomasin kirjoittavani runoa. Muuta en ymmärtänytkään. Kirjoitin vain kaiken, mitä tunsin, 27 säkeistöä uskaltamatta muuttaa mitään.

• Sotka suuri lintu

Uskon tunteneeni elämisen tuskan, mutta myös tulevaisuuden ja toivon. Tunsin makaavani suossa niin kuin olisin maannut siinä vuosituhannet. Ja koko ajan solisi, pulppusi jotain vanhaa - arkaaista. Nyt voin sanoa, että se enteili myös jotain sellaista, jonka kokisin pitkän ajan jälkeen.

Runoni eivät koskaan viruneet pöytälaatikossa. Ne elivät minussa. Kalevala alkoi piirtyä sieluuni sanoin ja kuvin. Löysin tämän päivän Joukahaisen, Kullervon ja Lemminkäisenkin. Louhi ja Louhen kansa olivat jokapäiväisiä tuttaviani - naapureitani. Kalevala tuli tähän päivään. Ja sitten huomasin, mitä on se kalkutus, kun Ilmarisen vasara lyö ja senkin kun maata katsoo pilven päältä Ilmarinen itse nyt.

Viimein ymmärsin:

Väinämöinen meille jätti
laulun, soiton. kanteleen.
Itse valvoo Otavassa
ääntä Suomen soittimen.

Jokainen aikakausi on odottanut Väinämöista palaavaksi. Niin odotin minäkin.

Odotin:

Nousee uusi, uljas kansa,
joka soittaa kanneltansa.

Väinämöisen soitto

 

 

On siinä kotka ja Ilmarinen.
Näen signeerauksen ja luen nimen.
Näen huokauksen Lemminkäisen
ja myrskytuulen pohjoisen jäisen.
On eläinrata, on tähtiä sata.

Ja on kuin poistuisi aika öinen.
Siinä taulussa soittaa Väinämöinen.

Tässä ajassa tunnemme melkein käsin kosketeltavana Väinämöisen paluun.